Kaarnetuomi

Kaarnetuomi syntyi sisarustensa kanssa erakkopariskunnalle. Hän sai ystäväkseen kaksi siskoa ja yhden veljen. Elämä ei kuitenkaan hymyillyt, eihän villikissan elämä kovin helppoa ollut. Emo oli kovin nuori, eikä tiennyt, miten pentujensa kanssa olla. Isä taas otti lähteäkseen aika pian pentujen syntymän jälkeen, eikä hänestä juuri enää kuulunutkaan sen jälkeen. Emo ja pennut jäivät keskenään pitämään toisistaan huolta. Luonto opetti jo nuorelta iältä heitä selviämään vaikeissakin tilanteissa ilman suojaa, kaksijalkojen tai klaanin. Vaikka Kaarne muiden sisarustensa tavoin oppi pitämään enemmän huolta itsestään, adoptoi hän myös enemmän vastuuta muista. Vaikka he kaikki olivat samanikäisiä, omaksui hän isosiskomaisen roolin itselleen ja huolehti kovin pikkuvanhasti muiden perään.

Tämä suuri vastuu muista vain kasvoi, kun kaikkien ikäväksi järkytykseksi pentujen emo jäi tietä ylittäessään kaksijalan hirviön alle. Osa ei osannut sanoa, mikä oli emon ajanut niin varomattomasti oleskelemaan tien lähellä, osa taas supisi tempun olleen ehkä hieman enemmän kuin vain vahinko. Joka tapauksessa, nuorikot olivat nyt ilman emoa tässä jo valmiiksi kylmässä maailmassa. Kaarne etenkin otti äidin kuoleman raskaasti, vaikkei sitä muille näyttänytkään. Se oli ensimmäinen kokemus, joka hieman rikkoi hänen maailmankuvaansa siitä, että kaikki kyllä järjestyisi jos vain pitäisi yhtä muiden kanssa. Silti, naaras jaksoi pitää päänsä ylhäällä ja tukea muita sisaruksiaan.

Hetken kaikki meni taas hyvin. Jo hyvin nuorena Kaarne alkoi miettimään omille lähtemistä, alkoivathan he kaikki jo olla aikuisikäisiä, eivätkä he voineet ikuisesti pysyä yhdessä. Ei villikissan elämä ollut ihanteellista, mutta elämä tuli silti jokaisella olla. Kun hänen siskonsa, Dahlian, kimppuun käytiin ja tämä loukkaantui pahasti, menettäen hetkeksi kykynsä puhua, oli Kaarne tukemassa häntä yhdessä siskonsa ja veljensä kanssa. Silti, tapaturma herätti hieman pelkoa erakkokissoissa, hyökkäyksen oli nimittäin aiheuttanut klaanikissa, joista he kuulivat usein juoruja.

Villikissan elämässä oli hyvin paljon todettu, että parhaiten selvisi yleensä, jos piti huolen vain itsestään. Muiden sisarusten alkaessa erkaantua toisistaan hieman alkoi myös Kaarne hyväksymään, ettei heidän tulevaisuutensa kulkisi pitkään enää samaa polkua. Lopulta hän lähti toiseen suuntaan heistä viimeistä kertaa elämässään.

Tämän jälkeen nuori naaraskissa huiteli vähän siellä sun täällä. Hän vältteli klaanien alueita, koska ei halunnut joutua ongelmiin näiden kissojen kanssa. Yleisesti tapaus Dahlian kanssa oli jättänyt pahan maun koko touhusta Kaarnen suuhun. Eräänä päivänä häntä vastaan tuli kolli, joka oli kovin ystävällinen ja halusi lyöttäytyä naaraan seuraan. Ensiksi Kaarne piti tämän seuraa huvittavana ja antoi kollin seurata itseään. Olihan hän nuori ja viehättävä naaras, ei se ihme ollut, että joku osoitti kiinnostusta. Ei kestänytkään kauaa, kun kaksikon tunteet hieman lähenivät.

Kumppanuudesta seurasi myös tiineys. Vaikkei tätä oltu suuresti suunniteltu, oli Kaarne kaikesta huolimatta innokas olemaan emo. Kolli oli myös innoissaan, ja molemmilla oli valmiiksi hieno perheidylli mielessä. Asiat menivät kohtalaisen hyvin, pari oli onnellinen, pennut syntyivät ilman ongelmia ja he jopa löysivät suojaisan paikan, missä olla rauhassa ja asua. Tai niin he luulivat. Todellisuudessa heidän kotinsa oli aivan Jääklaanin rajalla.

Pari jakoi metsästykseen ja pennuista huolehtimisen keskenään tasavertaisesti. Vaikka kolli oli tarjonnut Kaarnelle useasti mahdollisuuden jäädä vain kotiin, oli naaras sen verran jääräpäinen, että kieltäytyi. Hän ei halunnut tuntea oloaan laiskaksi tai turhaksi, koska oli erakkona oppinut olemaan itsenäinen ja vahva. Täten eräänä päivänä Kaarne lähti tuttuun tapaansa metsästämään, kun hänen pentunsa ja kumppaninsa jäivät pesään odottamaan tämän paluuta.

Saalis oli sinä päivänä jokseenkin erityisen vaikea löytää. Koko päivä meni ruuan etsimisessä ja vasta auringon laskiessa laakson taa pääsi Kaarne palaamaan kotiinsa. Kotona kuitenkin odotti vähintäänkin järkyttävä näky. Pesän seinät oli maalattu punaisella ja maassa oli valtavasti irronnutta karvaa ja jälkiä vieraista kissoista. Paniikissa nuori emo etsi pentujaan, mutta kuuli vastauksena vain kumppaninsa surkean nyyhkytyksen. Naaras ei ollut aivan varma, mitä oli tapahtunut todellisuudessa. Tapahtui mitä tapahtui, hän tiesi vain, että hänen pentunsa eivät olleet enää täällä ja syypää siihen oli hänen edessään.

Puhkesi valtava riita, missä Kaarne kävi käsiksi kumppaniin, eikä pari eronnut kovin hyvissä merkeissä. Kaarne lähti etsimään pentujaan, mutta turhaan. Kuin vanhaa tottumustaan hän palasi pesälle vielä viimeisen kerran ja löysi kuin löysikin vieraan vanhan kissan pesän suulta. Kissa oli hyvin rauhallinen, kertoi olevansa Jääklaanin riveistä, ja ilmoitti, etteivät pennut olleet enää tässä maailmassa. Todisteeksi tästä hän näytti mukanaan tuoneensa ruumiin, joka kuului yhdelle pennuista. Uupuneena hän ei löytänyt voimaa enää käydä päälle. Syy, miksi vieras oli tuonut hänelle erään pennuista jäi naaraalle epäselväksi. Oliko ventovieras kenties halunnut vain todistaa, ettei näiden etsiminen enää kannattanut vai oliko tarkoituksena suututtaa hänet? Joka tapauksessa, Kaarne tiesi näkevänsä pentunsa vasta joskus, kun aika hänestä jättäisi.

Oikea syy vieraan kissan ilmaantumiselle oli sympatia eksynyttä emoa kohtaan. Kissa oli Kuolonkaartin johtaja, Rauskurouta, joka perheellisenä kissana itsekin halusi antaa vain rauhan emolle. Tietämättään hänen ystävällinen tekonsa asetti hänet vain surun murtaman emon vihan kohteeksi. Todellisuudessa se oli Rauskuroudan poika, Haitalja, joka oli pennut hakenut tarkoituksenaan antaa omien lapsiensa, Jääklaanin perillisten, tappaa nämä osana koulutustaan. Ei ole täysin varmaa, kuinka moni jälkeläisistä osallistui, mutta tilanteen monimutkaisuudesta huolimatta valitsi Kaarne jonkun, ketä syyttää kaikesta.

Kaikki menetys toi mieleen muutkin pahat tapahtumat menneestä. Hänen emonsa, siskonsa. Maailma tummui ja alkoi tulla kovin epäreilun oloiseksi ennen niin positiivisen Kaarnen silmissä. Hän vaelsi monta yötä ja monta päivää katatonisessa tilassa kunnes lopulta eksyi Yöklaanin maille. Tänne hän lopulta tuupertui ja ystävällinen soturi auttoi hänet takaisin leiriin. Ventovieraasta kissasta ei oltu turhan iloisia, mutta nähdessään sisältäpäin, miten klaanikissat todella elivät, alkoi Kaarne haudutella ajatuksia päässään.

Hän tiesi, ettei rajojen ulkopuolella ollut enää mitään hänelle. Klaanikissat olivat ennenkin olleet kovin julmia, ja väsynyt naaras tuli lopputulokseen, että jos hän koskaan haluaisi koskaan päästä tarpeeksi lähelle Jääklaania, olisi se parempi pysyä täällä kuin lähteä sotimaan yksin tuulimyllyjä vastaan. Kaarne puhui tiensä oppilaaksi, ja hänelle annettiin nimi Kaarnetassu. Erakko kun oli, ei hänellä kovin kauaa kestänyt muille todistaa, että sopisi kyllä soturiksi. Hänet nimitettiin Kaarnetuomiksi.

Kaarne on jo kohtalaisen kauan ollut Yöklaanin riveissä. Hän ei pahemmin ole haikaillut ex-kumppaninsa perään ja hänen ainoa tavoitteensa todellisuudessa on vielä löytää Rauskurouta, joka hänen mielestään hänen pentunsa vei häneltä ja laittaa tämä kokemaan sama menetyksen tuska.